Hidasta muotia

Tiedätkö, kuka on Suket Dhir? No et varmaankaan, enkä minäkään tiennyt, ennen kuin luin miehestä The Economist -lehden lifestyle-julkaisusta.

Kannessa on hyvin oudon näköinen miekkonen, joka on kietoutunut keltaiseen lankakerään. Mutta ei anneta ulkomuodon hämätä. Suket on uusi muodin supertähti ja kotoisin Intiasta.

Ura urkeni uusiin sfääreihin, kun hän voitti vuoden alussa kansainvälisen Woolmark-palkinnon. Se oli ensimmäinen muotinäytös, johon Dhir oli koskaan osallistunut.

Jutussa Dhir kertoo, että meidän käsityksemme intialaisesta muodista ovat varsin vääriä. Kuuluisa nehru-takki ei ole intialainen ollenkaan, vaan alun perin malli siihen otettiin brittiarmeijalta.

Miesten muoti on sekoitus orienttia, brittien siirtomaaherruutta ja moguleja. Se, mikä tekee vaatteesta intialaisen, on Dhirin mukaan ennemminkin valmistustapa. Hienot käsinkudotut tai -kirjaillut pellava-, villa- ja puuvillakankaat tekevät vaatteesta intialaisen.

Tästä syntyy vaatteeseen omanlaisensa patina, ja kahta täysin samanlaista vaateyksilöä ei ole.

Woolmarkin palkintolautakunta ihastui paitsi Dhirin malliston taidokkaisiin kankaisiin myös väreihin. Luonnollisesti palkinto keräsi Dhirille roppakaupalla ostajia, mutta sama asia, joka hurmasi tuomariston, onkin nyt muodostunut isoksi haasteeksi.

Dhirin käyttämä villa värjätään ja kudotaan kankaaksi nimittäin Intian keskiosassa, jossa lämpötilan kohoaminen yli 50 asteen samaan aikaan taivaalta ryöppyävän monsuunisateen kanssa on aiheuttanut ikäviä katkoksia. Käsityöläisten on keskeytettävä villan värjäys ja kutominen, sillä villa ei kuivu kosteissa olosuhteissa. Lisäksi materiaali on uusi, virheitä syntyy.

Ehtiikö voittoisa mallisto ollenkaan syyskuussa kauppoihin, jonne ne on tilattu?

Intia on hidas

Olen itsekin törmännyt intialaisiin haasteisin, joita kuvaillaan usein näin: Intia on hidas.

Myös elämän rytmi saattaa olla hidas. ”Olin pyhiinvaellusmatkalla viikon ja en ole siksi ollut sähköpostin äärellä”, saattaa yhteistyökumppani viestitellä. ”Olin maaseudulla, kylillä, siksi en ole vastannut”, toinen kirjoittaa.

Myös vaatteiden valmistus kestää usein kauemmin kuin muissa maissa, etenkin jos valmistuksessa käytetään esimerkiksi kangaspuilla käsinkudottuja kankaita. Lisäksi vaatteissa on usein kauniita yksityiskohtia, kuten nappeja, laskoksia, kirjailuja ja tupsuja, joiden tekeminen ottaa aikaa.

Se on mielestäni osa vaatteiden viehätystä. Minullakin oli pienenä äidin tekemiä mekkoja päällä. Kyllä käsinommellut meksut olivat ihan erilaisia kuin kaupasta ostetut!  

Olen vuoden sisällä huomannut, että Intiassa on herännyt uudenlainen arvostus omia perinteitä kohtaan. On esimerkiksi huomattu, miten valtava työllistävä merkitys kankaankutomisen ja -värjäämisen perinteillä on. Ainoastaan maanviljely työllistää enemmän ihmisiä. Maassa, joka tällä vuosisadalla ohittaa väestömäärässä Kiinan, asiaa ei voi olla noteeraamatta.

Lisäksi työn, jossa ei käytetä sähköllä käyviä koneita eikä laitteita, hiilijalanjälki on mitätön. Käsillä tekeminen on siis paitsi työllistävä, myös erittäin ekologinen tapa tuottaa vaatteita.

Vaatteet ovat myös osa kulttuuria. Esimerkiksi Rajasthanin länsiosan ja Kutchin kohdalla puhutaan ”aavikon yhteisöjen perinteestä”, kansallisesta aarteesta, jota halutaan suojella. Ja aavikoiden alkuperäisheimoilla on omia taidokkaasti valmistetuja koruja, joita ostetaan muotiliikkeisiin.  

Paratiisiin on kuitenkin uinut käärme. Kiinalaiset delegaatiot käyvät opintomatkoilla Intiassa, kopioivat kauniin designin ja tuottavat sitten kotimaassa samantapaisia tuotteita tehokkaasti koneilla.

Intialaiset, joista valtaosa elää alle kolmella eurolla päivä, ostavat totta kai kiinalaisia tuotteita, jotka näyttävät intialaisilta, mutta jotka on usein valmistettu polyesterista. Halpatuonti ajaa omalta osaltaan Intian käsityöläisiä ahdinkoon.

Nuoret eivät enää halua jatkaa vanhempiensa työtä, kuten Intiassa on ollut tapana, vaan muuttavat kaupunkeihin. Lapset leikkivät kadulla, saasteiden ja rottalaumojen keskellä, koska muuta avaraa leikkipaikkaa ei löydy.

Olen lukenut arvion, että vuoteen 2030 mennessä jo 40 prosenttia intialaisista asuisi kaupungeissa. 

Miksi hallitus ei tue käsityöperinnettä, huolestuneet kansalaiset kysyvät. Miksi se ei järjestä enemmän messuja, joissa kauniit tuotteet pääsisivät esille ja kansainvälisillekin markkinoille? Miksi käsityöläisiä ei tueta esimerkiksi helpottamalla raaka-aineiden, kuten puuvillan, saantia? Miksi jätehuoltoa ja vettä ei saada kyliin, jotta kylät säilyisivät elinvoimaisina?

Luonnollisesti he iloitsevat aina, kun joku kuuluisista filmitähdistä tai poliitikoista pukeutuu perinteiseen ”handloom-sariin”, joka on synnytetty jossain maaseudun kylässä ja joka kertoo tekijöidensä tarinaa.

Ihanaa syksyn jatkoa - älkää pinnistelkö liikaa!

- Suket Dhirin haastattelu on luettavissa The Economist 1843 -lehdestä August/September 2016