Ihmisoikeudet vaatetehtaissa - kuka vastaa?

Jos luet Lazy Lizardin blogia, vaatteiden eettisyys kenties kiinnostaa sinua ja siten niiden kansainväliset tuotantoketjut. Tällä kertaa blogia kirjoittaa Nora Luoma, hankeavustaja Eettisen kaupan puolesta ry:ssa ja Lazy Lizardin ystävä.

Nykyisessä työssäni perehdyn erityisesti puuvillan ja vaatteiden maailmankauppaan ja kierrän kouluja kertomassa niistä oppilaille. Tähän liittyen kävin kuuntelemassa Kunnon työn päivän seminaaria, jonka Eetti järjesti SASK:in kanssa lokakuussa. Puheenaiheena oli kansainvälisen vaatetuotantoon liittyvä yritysvastuu.

Puhujina olivat tutkija Jeroen Merk, Satumaija Mäki Suomen Tekstiili & Muoti ry:stä sekä So Sheong Hongkongissa toimivasta Labour Education Service Networkista.

Eettisen kaupan puolesta ry, SASK sekä ammattiliitot TEAM, Pro ja PAM kuuluvat kansainväliseen Clean Clothes Campaigniin eli suomeksi Puhtaat vaatteet -kampanjaan.

PV-kampanjan tavoite on parantaa vaatetus- ja urheiluvaateteollisuuden työntekijöiden oloja. Kampanja on julkaissut mm. raportteja eri brändien eettisyydestä. Monet kampanjan vaateet liittyvät YK:n ja ILO:n sopimuksiin.

Ihmisoikeudet tuotantoketjussa

Yhdistyneet Kansakunnat hyväksyi vuonna 2011 yrityksiä ja ihmisoikeuksia koskevat ohjaavat periaatteet. Niiden mukaan kaikkien yritysten on kunnioitettava ihmisoikeuksia koko tuontantoketjussaan, valtioiden tulee suojella ihmisoikeuksia ja kaikki osapuolet ovat velvollisia puuttumaan mahdollisiin ihmisoikeusloukkauksiin.

Vastuu ihmisoikeuksien turvaamisesta on siis valtiolla, mutta myös yritysten on kunnioitettava niitä. Ohjeet ovat maailmanlaajuinen standardi, mutta ne eivät ole oikeudellisesti sitovia. Vaikka monet maailman maat ovat hyväksyneet ne, periaatteiden muuttaminen laeiksi tai toimeenpanosuunnitelmiksi on pahasti kesken eikä asia etene Suomessa juurikaan tällä hetkellä.

Huolellisuusvelvoite-nimisen periaatteen mukaan yritykset ovat velvollisia tunnistamaan, ehkäisemään, lieventämään ja korjaamaan toimintansa haitallisia vaikutuksia. Tämän velvoitteen pitäisi ulottua koko tuotantoketjuun, myös alihankkijoihin. YK on hyväksynyt periaatteen ja OECD suosittaa sitä, mutta sen käytäntöönpano on takellellut pakottavan lainsäädännön puuttuessa.

Euroopan parlamentti on kehottanut edistämään lainsääntöä, jolla yritysten tuotantoketjuista tulisi läpinäkyvämpiä ja jäljitettävämpiä. Lainsäädännön puuttuminen mahdollistaa huolettomuuden ja sen, ettei yritysten todellisuudessa tarvitse kantaa vastuuta siitä, miten niiden tuotteet on valmistettu.

Accord-sopimus saatiin Rana Plazan jälkeen

Tohtori Jeroen Merk Amsterdamin yliopistosta on aiemmin työskennellyt Puhtaat vaatteet -kampanjassa. Hän tutkii erityisesti globalisoituvassa maailmassa muuttuvia työnantaja–työntekijä-suhteita, jotka saattavat kulkea monien valtionrajojen yli. Toisaalta näihin liittyvät myös kansainväliset kansalaisjärjestöjen verkostot, jotka taistelevat parantaakseen työntekijöiden oloja.

Merkin seminaaripuheenvuorossa yritysvastuusta tutustuttiin eri osapuolten rooleihin kansainvälisessä dialogissa vaatealan työntekijöiden työolojen parantamiseksi. Kolme osapuolta ovat kansainväliset yritykset, tuottavat tehtaat sekä tuotantoketjun huonopalkkaiset työntekijät kehittyvissä maissa.

Neuvotteluissa paikallinen, kansallinen ja maailmanlaajuinen ovat häilyviä käsitteitä. Merk esitteli erilaisia strategioita, joilla työoloja voitaisiin parantaa työntekijöiden aloitteesta.

Ensimmäinen Merkin nimeämä strategia työntekijöiden olojen parantamiseksi on se, että tietyllä yksittäisellä työpaikalla työntekijät haastavat kansainvälisen tilaajayrityksen. Kun työntekijät haastavat työn tilaajan, suoran ja epäsuoran työnantajan raja hämärtyy. Jos paikallinen kampanja onnistuu, kansainvälinen brändi saattaa joutua vastuuseen.

Näin tapahtui esimerkiksi Bangladeshissa Rana Plazan onnettomuuden jälkeen, jolloin myös kansainväliset yritykset kantoivat vastuuta tehtaan tapahtumista.

Onnettomuuden jälkeen saatiin viimein aikaiseksi Bangladeshin palo- ja turvallisuussopimus (Accord). Sopimuksen allekirjoittaneet yritykset ja tehtaat sitoutuvat työolojen parantamiseen, joka varmistaa, että tehtaiden turvallisuuspuutteet korjataan.

Toisaalta työntekijäjärjestöjen alue- tai alakohtaiset verkostot voivat haastaa kansainvälisen yrityksen parantaakseen työoloja. Paikalliset järjestöt verkostoituvat muiden järjestöjen kanssa saadakseen lisää vaikutusvaltaa. Merkin mukaan tämä on mielenkiintoista, mutta hän ei ole vakuuttunut siitä, että tällainen ryhmittymä voi todella saada kansainväliset suuryritykset vastuuseen ja muuttamaan toimintaansa.

Kolmas vaihtoehto painottaa tuottajan, ei tilaajan, roolia. Suhde työntekijän ja tehtaan välillä perustuisi tämän strategian mukaan kypsille tuotantosuhteille, eli työntekijät olisivat edustettuna päätöksenteossa ja tuotanto noudattaisi yhdessä sovittuja sopimuksia. Tavoite on saada aikaan kansallisella tasolla sopimuksia, jotka tukisivat kypsiä tuotantosuhteita, kuten työehtosopimuksia.

Merk kertoi, että positiivista on se, että monet kansainväliset brändit ovat hyväksyneet tämän strategian ja valitsevat tuottajia, jotka yrittävät noudattaa tiettyjä standardeja.

Neljäs tapa parantaa työntekijöiden oloja ovat kansainväliset sopimukset kansainvälisten ammattiliittojen ja kansainvälisten yritysten välillä, niin kutsutut kansainväliset raamisopimukset. Merk oli skeptinen näiden suhteen, sillä sopimusteksti ei johda käytännön muutoksiin paikallistasolla. Lisäksi nämä sopimukset keskittyvät usein tuottajan, eivät kansainvälisen yrityksen, vastuuseen.

Viides tapa olisi Merkin mukaan kenties tärkein, sillä se yhdistää globaalin ja paikallisen (lokaali) glokaaliksi. Ne keskittyvät usein yhteen teemaan ja ovat varsin yksityiskohtaisia siitä, mitä brändien on konkreettisesti tehtävä. Ne saattavat olla jopa laillisesti sitovia. Aiemmin mainittu Accord-sopimus kuuluu myös tähän kategoriaan.

Mitä Merk siis kertoi? Ainakin sen, että on erilaisia tapoja kehittää kansainvälistä dialogia yritysten, tehtaiden ja työntekijöiden välillä paikallisesti ja kansainvälisesti, ja eri tahoja ja tapoja pitäisi voida yhdistää, jotta kansainvälisen suuryrityksen tuotanto kaukaisessa tehtaassa noudattaisi eettisiä sopimuksia.

Tätä monimutkaistaa tilanteiden ja toimijoiden monimuotoisuus ja se, että neuvottelujen eri osapuolia on vaikeaa saada samaan pöytään.

Miten Suomi pärjää?

Satumaija Mäki Suomen Tekstiili & Muoti ry:stä kertoi lyhyessä puheenvuorossaan suomalaisten vaatealan yritysten tuotantoketjuista. Suurin osa jäsenyrityksistä on pieniä ja keskisuuria ja 75 % tuottaa Suomessa osan tuotteistaan.

Mäen  mukaan suomalaisten yritysten tuotanto on eettisestä näkökulmasta hyvällä tasolla mutta viestintää on varsin vähän. Se saattaa johtua arkuudesta julistaa eettisyyttä, mikäli joku löytäisikin tuotantoketjusta jotain epäeettistä.

Eettisen kaupan puolesta ry:n tekemien selvitysten perusteella suomalaiset yritykset ovat kertoneet tuotantoketjuistaan suhteellisen läpinäkyvästi mutta eivät esimerkiksi ole sitoutuneet elämiseen riittävään palkkaan.

Mäki kertoi, että Suomen Tekstiili & Muoti ry kannustaa jäsenyrityksiään eettiseen tuotantoon puhumalla yritysvastuusta ja tarjoamalla maakohtaista tietoa. Edellisen puheenvuoron valossa tulkitsisin, että yritysvastuu ei ole keskeinen kysymys suomalaisten tekstiiliyritysten keskuudessa, koska yritykset ovat pieniä, kun taas kansainväliset tuotantoketjut ovat pitkiä ja monimutkaisia.

Kiinalaiset hyödyntävät systeemiä

So Sheongin edustama Labour Education Service Network on Hongkongista käsin toimiva kansalaisjärjestö, joka koostuu tutkijoista ja sosiaalityöntekijöistä. Heidän tarkoituksensa on kasvattaa kiinalaisten tehdastyöntekijöiden tietoisuutta työntekijöiden oikeuksista ja rakentaa solidaarisuusverkostoja työntekijöiden välille.

Son esityksessä oli mielenkiintoinen näkökulma, sillä hän esitteli internetin hakupalvelulla löytämiään kiinalaisia verkkosivuja, joilla annetaan ohjeita, miten tehtaat pääsevät läpi kansainvälisten brändien auditoinneista tekemättä todellisia muutoksia.

So näytti kuvakaappauksia näiltä verkkosivuilta ja oli kääntänyt keskeisiä kohtia. Ilmeisesti kiinalaistehtaat huijaavat järjestelmällisesti, ja jotkut juristit saavat elantonsa auttamalla heitä siinä. Tehtaat opastetaan pääsemään poppaskonstein läpi kansainvälisten yritysten auditoinneista joutumatta tekemättä lainkaan todellisia muutoksia työturvallisuuden parantamiseksi.

Son pääviesti oli se, että niin kutsuttu yhteiskuntavastuu (Corporate Social Responsibility, CSR) johtaa enemmän pahaan kuin hyvään. Sen tarkoitus on nimensä mukaisesti valvoa tuottajien sosiaalista vastuuta. Se toimii nykyään savuverhona, jonka taakse yritys voi piiloutua. Kun se sanoo toteuttavansa CSR:aa, sen ei tarvitse tehdä muuta.

So osoitti, ettei yritysten auditoinneilla ei ole välttämättä mitään tekemistä työntekijöiden olosuhteiden parantamisen kanssa. Son mielestä ratkaisu ongelmaan olisivat kansainväliset ja kansalliset sopimukset, yhteistyö työntekijöiden ja työnantajien välillä ammattiliittojen kautta, kansainväliset vahtikoirat (esimerkiksi kansalaisjärjestöt) sekä kansallinen ja kansainvälinen lainsäädäntö. Vain näin kunnianhimoinen tavoite todellisuudessa parantaisi työntekijöiden oloja.

Johtopäätöksinä seminaarista suomalaiselle kuluttajalle voisi sanoa, että kuluttajan rooli eettisemmän vaatekaupan edistämisessä on varsin pieni. Erityisesti nyt tarvittaisiin sitovaa lainsäädäntöä, joka pakottaisi yritykset kunnioittamaan ihmisoikeuksia, huolehtimaan turvallisista työolosuhteista ja maksamaan elämiseen riittävää palkkaa. Toisaalta, jos monet yksittäiset kuluttajat vaatisivat ja levittäisivät tietoa vaatteiden (epä)eettisyydestä, kenties muutos lähtisi hiljalleen liikkeelle.

Kuvat: Flickr