"Kassi-Almana" Intiassa

Saavun jälleen kahden vuoden jälkeen Aurovilleen. Se on ihmeellinen kokeellinen yhdyskunta lähellä Pondicherrya Intian itärannikolla. 

Aurovillen rakensivat 60-luvulla sadat eri puolilta maailmaa tulleet maailmanparantajat ja kaikenkarvaiset vaihtoehtoihmiset. Silloin alue oli pelkkää kuivaa joutomaata, mutta nyt se vihreä alue, jossa mutkittelevat oranssinväriset hiekkatiet.

Siellä täällä puiden ja pensaiden joukosta pilkistää matalia rakennuksia. Kyltit kertovat, että tuossa on Ganesh Bakery ja tuossa Solar Kitchen. Eri puolilta maailmaa Aurovilleen saapuvat turistit asuvat majataloissa, joiden nimet kertovat omaa kieltään: Verite, Aspiration, Transformation

Olen matkustanut mukavasti junalla Maduraista Pondicherryyn. Junamatkat ovat parasta Intiaa!

Vaunuissa on hauska seurata tavallisten intialaisten perheiden elämää. Pariskuntien jutut tuskin paljoa eroavat härmäläisten jutuista, mutta olen kiinnostunut kaikesta. Mitä intialaiset pistävät suuhunsa, heidän vaatteistaan, heidän tavastaan kohdella lapsiaan...

Kaikki seuraavat yleensä kiinnostuneina, miten minä onnistun tilaamaan kahvia tai samosa-piiraita vaunuja kiertäviltä junatarjoilijoilta ja puuttuvat päättäväisesti asiaan, jos en onnistu ymmärtämään hintaa. Minusta pidetään aina erinomaista huolta junissa.

Edellisellä junamatkalla Kochista Maduraihin mokasin itseni pahasti. Vaunussa oli kolmikerroksiset kerrossängyt, ja omani oli matalimmalla. Sängyllä istui kuitenkin äiti vauvan kanssa, ja tietenkin minun oli tarjottava hänelle sänkyäni. Itse voisin ihan hyvin nukkua katonrajassa korkeimmassa pedissä.

Perhe oli tietenkin äärimmäisen kiitollinen, kun ulkomaalainen nainen näin antoi paikkansa heille.

Sänkyyn vievät rautatikkaat alkoivat aika korkealta. Niin heitin reteästi matkalaukkuni sängyn alle, otin vauhtia ja ponnistin kohti sängyssä olevaa kädensijaa. Tarzan bundolo!

Pläts! Jäin noin kaksikymmentä senttiä kohteesta ja lensin melkein selälleni käytävälle. Oooooh! Kaikki lähellä olevat perheenjäsenet kerääntyivät ympärilleni päivittelemään.

Äänet olivat kantautuneet eteenpäin junavaunussa. Pian kaikki vaunun ihmiset kerääntyivät viereeni. Miten nyt käy?

Hymyilin heille rohkaisevasti ja rynnistin uuteen yritykseen, mutta tällä kertaa ilmalentoni päätyi aika säälittävästi täyspyllähdykseen. OOOOOohhhh!

Nolona vaihdoin taktiikkaa ja ja pääsin kuin pääsinkin kipuamaan alasänkyä apuna käyttäen yläpetiin. Sieltä en sitten kehdannutkaan tulla alas kun vasta aamulla junan saapuessa Maduraihin.

Mutta nyt olin taas kotona Aurovillessa. Ihan totta, voisin kuvitella muuttavan Aurovilleen. Siellä ei ole ollenkaan uskontoja eikä kansallisuudestakaan juuri välitetä.

Kaikki vain puuhaavat omiaan ja käyvät iltaisin joogassa, tanssissa tai jossain kulttuuritapahtumassa. Peace and Love, sitä on Auroville.   

Huoneeni hintaan kuuluu vanha polkupyörä, jolla lähden  tapaamaan uutta kontaktiani Andreta. Hän saapui pitkän matkan Ranskasta Aurovilleen 1972. Elettiin aikaa, jolloin ”India was calling”. Joka puolelta maailmaa henkisyyden pariin "Beatlesien vanavedessä"! Nuoret saapuivat Intiaan pitkien matkojen takaa autoilla ja busseilla. Niin myös Andre.

Tuohon aikaan kaikki tekivät jotain käsillään, ja Andre alkoi valmista laukkuja, joita hän möi Pondicherryssa. Syntyi Amano-niminen yritys.

Minun on vaikeaa löytää verstasta, mutta neuvoa kysymällä löydän vihdoin perille matalaan rakennukseen. Pihassa on lehmä, jota nainen yrittää hätistää pois, sillä se on lähestymässä pihakukkia. Astun sisälle ja pian tapaan Andren. Hän on langanlaiha tuikkivasilmäinen mies, jolla on poninhäntä ja joka vaikuttaa vitsailevan koko ajan.

Suuressa huoneessa näkyy isoja värikkäitä nahkakasoja. Laukkuverstaan työntekijät ovat lähiseudun kylistä. Joukossa on sekä miehiä että naisia, ja kaikki istuvat intialaiseen tapaan isossa ringissä kasvoit toisiinsa päin.

Jotkut leikkaavat nahkaa, toiset iskevät ompelua varten naskalilla laukkuun reikiä ja kolmannet ompelevat paloja yhteen neuloilla. Amano tarkoittaa, ettei laukkujen tekemisessä käytetä ollenkaan koneita, vaan laukut valmistetaan kokonaan käsityönä.

Nykyään Amanon laukuista noin neljäsosa menee ulkomaille ja loput myydään Intiassa.

Työntekijät koulutetaan verstaalla, mikä on hieno asia. Erityisesti naiset eivät useinkaan käy Intiassa töissä. Itse asiassa vain 1-2 kymmenestä naisesta käy. Kun naiset työllistyvät maaseudulla, perheiden ei tarvitse lähteä kaupunkeihin slummeihin, jotka aiheuttavat paljon kärsimystä ja saastuttavat.

Työaika verstaalla on 8.30-16.30, josta lounas- ja kahvitauot vievät tunnin. Monet työntekijöistä erikoistuvat johonkin työvaiheeseen.

Andre kertoo, että Aurovillessa on todella kuuma neljän-viiden kuukauden ajan. Loppuvuodesta on monsuuni, joka kestää kaksi ja puoli kuukautta. Iän myötä hän on alkanut haikailla takaisin Eurooppaan, mutta ainakin toistaiseksi Aurovillessa pitävät vaimo Bobby, jooga ja vilkas sosiaalinen elämä.

Kolmasti viikossa Andre pyöräilee 50 kilometrin lenkin. Siitä siis jäntevä olemus!

Saan kuulla, että Aurovillen väkimäärä kasvaa ja erilaista toimintaa harjoittaa jo kolmas sukupolvi, perustajien lapsenlapset. Andren oman tytär tosin on ulkoasusuunnittelija ja asuu Hawaijilla.

Monet Amanon laukuista on nimetty Aurovilleen saapuneen ensimmäisen hippisukupolven mukaan. On esimerkiksi Afsanah-laukku naisen mukaan, joka pitää hienoa japanilaishenkistä majataloa Aurovillessa Tapasin hänet viime kerralla ja hän kertoi kirjoittavansa kirjaa uskomattomasta elämästään. Sen kyllä uskon, kun ajattelen naisen vapautumista 60- ja 70-luvuilla.  

Amanon omat työntekijät ovat silmissäni nuoria. Näytän heidän silmissään varmasti koomiselta, koska he kihertävät keskenään. Mitä jos olisin vielä puhunut suomea!

Andren intialainen yhtiökumppani Mariappan sen sijaan keskittyy nahkojen leikkaamiseen. Hän jää jatkamaan toimintaa, kun Andre joskus jää eläkkeelle. Minusta on hyvä, että eurooppalaiset pyrkivät siirtämään toimintaa intialaisille.     

Otan kuvia tytöistä ja lupaan lähettää niitä heille. Joskus olisi hyötyä, jos osaisi edes auttavasti tamilia. Hyvästelen Andren ja hyppään pyöräni selkään. Ei sovi myöhästyä ruokailusta, joka kuuluu huoneen hintaan… Ja päivällisellä on kiva jutella muiden vieraiden kanssa.

Illalla makaan sängyssä ja iloitsen, etteivät lattialla vaeltavat pienet muurahaiset pääse ylös petivaatteisiini. Vielä iloisempi olen siitä, että olen löytänyt taas uuden aarteen Intiasta ja tutustunut  ihmisiin tuotteiden takana.

Aina kun näen Amanon laukun, näen kahden nuoren naisen nauravat kasvot edessäni: ”We are sisters, you see!”

Lotta

 

Siskokset

Andre verstaalla

Andre hassuttelee

Laukut