Linnake kutsuu

Vuosi sitten kävin Rajasthanissa Jodhpurin kaupungissa. Sitä hallitsee kukkulalla ylväänä seisova Mehrangarhin linnoitus. Heti linnoituksen alapuolella on vanha kaupunki kapeine kujineen ja toreineen.

Siellä tuntuu, kuin siirtyisi ajassa satoja vuosia taaksepäin. Myyjät istuvat maassa tarjoten tuotteitaan. Naisten kultakorut välkehtivät auringossa (naisilla on usein suurempi omaisuus päällään kuin minulla ikinä pankkitilillä). Ryysis on hirveä. Maa on pölyinen ja hampaattomia miehiä näkee paljon.  

Ylhäällä linnoituksessa tekivät vaikutuksen naisten käden painaumat verenpunaisessa seinässä. Vielä 1800-luvulla oli tapana, että ylhäiset naiset polttivat itsensä miesten kuoltua taistelussa – niin, Intia on hyvin eriskummallinen maa.

Aluetta, jossa Jodhpur sijaitsee, kutsutaan kuoleman maaksi, Marwariksi.

Mutta minä olen ihastunut rutikuivaan alueeseen Intian pohjoisosassa, Rajasthaniin, sananmukaisesti kuninkaiden maahan. Sen historia on täynnä sotia, joita varten kallioille ja joskus tasangoillekin rakennettiin Mehrangarhin tapaisia linnoituksia.

Nyt alue on vajonnut köyhyyteen, ja samalla se on naisten aseman suhteen yksi Intian takapajuloista.

Mutta, koska aluetta hallitsee Tharin erämaa eikä hiekka kanna hedelmää, ovat Suomen kokoisen Rajasthanin asukkaat kehittäneet muita elinkeinoja. Yksi näistä on kankaiden kudonta, värjäys ja kirjailu sekä nahka- ja metallityöt.

Rajasthanissa on kokonaisia kyläalueita, jotka ovat erikoistuneet näihin taitoihin ja joissa osaaminen siirtyy sukupolvelta toiselle.  Alueella asuu myös paljon alkuperäisheimoja, joilla on omia taitoja ja malleja.

Jos saisin lottovoiton, vuokraisin Nooan arkin, ja lastaisin sen täyteen maaseudun kylissä tehtyjä aarteita, joita halpa tehdastuotanto uhkaa.

Näin ihmiset saisivat toimeentulon, eikä heidän tarvitsisi muuttaa jo muutenkin täyteen ahdettuihin kaupunkeihin, jossa heitä on helppo käyttää hyväksi halpana työvoimana.     

Turistit, minä muiden mukana, eivät voi kuin ihmetellä taidokkaita huiveja, tyynynpäällisiä, sängynpeitteitä, pienoisveistoksia, sandaaleita tai mattoja. Työtunnit, joita näihin taideteoksiin on käytetty, eivät ole missään suhteessa niistä pyydettäviin hintoihin.

Mutta takaisin Mehrangarhin linnakkeeseen. Kun olin kiipeillyt helteessä onkin aikaa, minut pyydettiin sisään huoneeseen, jossa istui mies soittimensa kanssa. Hänellä oli kauniit vaatteet ja hän pyysi saada soittaa jotain. Mustat hiukset valuivat kiiltävinä olkapäille.

Ovet suljettiin ja mies keskittyi esitykseensä. Lumoavat sävelet alkoivat soida ja se rauhoitti heti sekavaa mieltä. Sävelet ikään kuin keinahtelivat huonetta koristavien puisten rakennelmien ympärillä.

Kun esitys oli ohi, halusin ostaa mieheltä levyn. Häpeäkseni täytyy myöntää, että yritin saada alennusta kahdesta levystä, jolloin mies sanoi: Älä koskaan pyydä muusikolta alennusta.

Olisin voinut vajota Mehrangarhin vaimojen kanssa samaan polttohautaan.

Myöhemmin sain kuulla, että Nawab Khan oli ollut mittavalla kiertueella Keski-Euroopassa ja oli varsin tunnettu muusikko.

Tämä kokemus sai innostumaan intialaisesta musiikista ja soittimista. Olenkin nyt lähdössä Intiaan ja takaisin Jodhpuriin musiikkifestivaaleille. Siellä on käynyt myös itse Sir Mick Jaggerkin, ja paljon muitakin ulkomaalaisia käy vuosittain järjestettävässä sävelaitassa.

Muutama suomalainen esiintyy muuten tänä vuonna festivaalilla! Viulistiduo Emilia Lajunen ja Suvi Oskala soittavat suomalaista kansanmusiikkia. ”Premier Indian performance at Jodhpur RIFF 2015”!

Jodhpursta matka jatkuu Jaisalmeriin, joka on vielä syvemmällä erämaassa. Myös siellä pitäisi olla upea linnake, ja tekstiilit ovat aivan ainutlaatuisia. Kamelin selkään en aio mennä, vaikka ne kuulemma kivoja eläimiä ovatkin.

En nimittäin kestä sitä nöyryytystä, jos en pääse kipuamaan elukan päälle, vaan jään jonnekin puoliväliin roikkumaan.

Matkakuulumisia voitte lukea seuraavasta blogikirjoituksesta.

Voikaa hyvin!

Lotta