Näin Lazy Lizard syntyi

Intia on ollut tuhansia vuosia tekstiilimaa, josta on viety tuotteita Euroopan lisäksi muihin maanosiin. Tekstiilit syntyivät kylissä ja kylä, village, on edelleenkin intialaisen kulttuurin sydän. Tässä kerron, miten löysin tieni Intiaan ja rakastuin kangaspuiden rytmiin.

Vuonna 2012 päätin, että minun pitää tehdä jotain aivan yksin ja mieluiten kaukana Suomesta. Olin elänyt lähes kymmenen vuotta auttavaisen miehen kanssa. Hän hoiti siivoukset ja kaupassa käynnit, sekä kaikki kodin pienet korjaushommat.

Hän seisoi vieressä, kun pakkasin lomamatkalle, tilasi taksin ja hoiti valuutanvaihdon tietenkin. 

Pikku hiljaa aloin epäillä, että minulla alkoi kasvaa kruunu päähän. Olin hemmoteltu ja toivottoman epäkäytännöllinen ihminen, joka ei edes sulaketta osannut vaihtaa.

Tällainen olin toki ollut aiemminkin, mutta avioliiton aikana tilanne oli pahentunut.

Anoin töistä vuorotteluvapaata ja päätin suunnata Intiaan. Siellä en ollut aiemmin käynyt ja arvelin, että helmikuu Intiassa olisi huomattavasti miellyttävämpi kuin loska kotona Suomessa.

Olin aina pitänyt puutarhan hoidosta, joten hakeuduin WWOOF-järjestön kautta vapaaehtoistöihin. Tarjolla oli kaikenlaisia maatalous- ja puutarhatöitä, mutta valitsin pienen hotellin vuorilta.  Ympärillä oli plantaasi, jossa kasvatettiin kukkia ja hotellin keittiössä käytettäviä kasviksia.

Halusin tehdä raakaa fyysistä työtä vastapainona vuosikymmeniä kestäneelle istumiselle. Halusin eroon tietokoneesta ja televisiosta.

Sovimme omistajan kanssa sähköpostitse, että minä opettaisin hotellissa italialaista ja he puolestaan minulle intialaista ruuanlaittoa. Ystäväni opetti minua kokkaamaan maittavia ruokia. Matkalaukkuun ostin parmesaania ja sahramia.   

Missä puutarha, missä huone?

Joku oli varmaan päättänyt, että minua rangaistaisiin vuosikymmenen kestäneestä laiskuudesta. 

Vastoinkäymiset alkoivat jo kotimaassa, sillä lentoni oli peruutettu ja ehdin hädin tuskin Amsterdamista Intian Chennaihin lähtevään koneeseen. Myös matkatavarani jäivät tietenkin Eurooppaan. Olin Intiassa ilman kesävaatteita, piilolasinesteitä ja itseluottamusta.

Paniikki, joka oli näyttänyt merkkejä itsestään jo Suomen lentokentällä, alkoi vallata mieltäni. Yritin kerta toisensa jälkeen soittaa lentoyhtiöön kysyäkseni matkatavaroitani. En ymmärtänyt intialaisten puhumasta englannista juuri sanaakaan. Hotellissa minua katsottiin mielestäni oudosti, sillä erosin hotellin amerikkalaisista asukeista.

Sain kuitenkin tavarani muutaman päivän kuluttua. Ne tuotiin hotelliin aamuyöllä juuri ennen junani lähtöä.

Kun pitkän juna- ja automatkan jälkeen saavuin Salem-nimiseen kaupunkiin ja näin isäntäni laiturilla, vaistoni kertoi heti, että hän oli öykkäri. Hän kuitenkin pistäytyi rukoilemassa temppelissä, esittäen hurskasta.   

Kun pimeyden tultua saavuimme vuorilla sijaitsevalle hotellille, huomasin, ettei kaikki ollut kunnossa. Kaksi nuorta ranskalaista kertoi lähtevänsä seuraavana aamuna oltuaan vapaaehtoistöissä vain muutaman päivän. He eivät kuitenkaan kertoneet, miksi lähtivät.

Isäntä kysyi, halusinko nukkua hänen huoneensa lattialla. Minulle ei siis ollut huonetta eikä sänkyä. Kun kieltäydyin, sain nukkua muiden palvelijoiden tapaan lattialla likaisessa siivouskomerossa. Aamulla sain huomata, ettei myöskään ihanaa puutarhaa ollut. Hotellin ympäristö oli pelkkää työmaata.

Keittiö

Hotellin kokki oli kuulemma joutunut onnettomuuteen ja sairaalaan. Keittiöön oli palkattu hänen tilalleen 16-vuotias koulupoika. Aamupäivällä, kun valmistimme biryania Bangaloresta tulleille hotellivieraille, poika-rukalta putosi kokonainen chilipurkki kattilaan. Vaikka kuinka huuhdoimme ruokaa, saimme aloittaa koko homman alusta porkkanan kuorimisesta alkaen.

Iltapäivällä rakennustyömaalta tuli toinen poika keittiöön auttamaan. Lauloin heille suomalaisia lauluja. Kumpikaan pojista ei osannut englantia, mutta he pitivät laulustani.

Välillä hotellin vieraita tuli keittiöön pyjamassa ipädit kainalossa. Heitä varmaan puhutteli hotellin kodinomainen ilmapiiri ja hotellin omituinen kokkikolmikko.       

Seikkailut alkavat

Kahden yön jälkeen olin saanut tarpeekseni hotellin omistajasta, joka oli kehdannut ehdottaa chiliä huolella valmistamaani, hienostuneeseen italialaiseen kasvissosekeittoon.

Keittiöön palkkaamaansa poikaa hän puhutteli tylysti, vaikka tämä raatoi aamukuudesta yhteen yöllä nukkuen vähät unensa kovalla ja kylmällä lattialla. Lisäksi koko talo oli täyttynyt illalla savusta, kun mies oli sytyttänyt grillin sisälle. Raa´at kanan riekaleet hän jätti keittiön pöydälle yöksi, jossa näin ne ensimmäiseksi aamulla.

Pakkasin tavarani ja kerroin rauhallisella äänellä, mitä mieltä olin siitä, että mies oli valehdellut minulle kaikesta. Kerroin, että oli erittäin alhaista laittaa kypsässä iässä oleva nainen lattialle nukkumaan. Sen täytyi olla hänelle erityisen piinallista, sillä keittiön pojat ja muuta talon väkeä oli vieressä kuuntelemassa. Mies yritti tarjota minulle yhtä hotellin huoneista, mutta olin jo tehnyt päätökseni.   

Tuurilla kohtasin kylässä eurooppalaisen miehen (ainoan joka koko paikassa oli) ja pääsin hänen perheensä kyydissä vuorilta alas kaupunkiin (lapsi oksensi mutta se ei haitannut) ja ensimmäiseen hotelliin.

Junalipun saaminen pois Salemista oli työn ja tuskan takana. Olin jonottanut, selittänyt, täyttänyt useita kaavakkeita ja lopulta huutanut epätoivoisesti niin että koko junahalli kaikui: Minun täytyy päästä pois! Lippu irtosi, ja pelästyneet virkailijat antoivat paikan vaunuun, joka oli jo täyteen buukattu.  

Junassa minut valtasi onni, jollaista en ollut kokenut sitten lapsuuden kesien. Tunsin olevani täydellisen vapaa.

Ikkunasta näin värikkään, auringossa kylpevän intialaisen maiseman ja ohi huristavat hauskat, kukkasin koristellut autot. Päätin, etten menisi heti vapaaehtoistöihin, vaan matkustelisin ympäri Etelä-Intiaa. 

Ihanaa lomailua

Salemista ostin itselleni pienenpienet timanttikorvarenkaat ainakin viidentoista nuoren miesmyyjän ympäröimänä. Yksinäinen eurooppalainen nainen on Intiassa outo ilmiö, ainakin jos hän on ostamassa itselleen korvarenkaita kymmeneltä illalla.

Olin omasta mielestäni ansainnut ne, kun olin lyönyt tärkeilevän hotellinomistajan ja selviytynyt alas vuorilta neuvokkuuteni ansiosta.

Ihana hame

Paitsi junilla kuljin mopotakseilla eli riksoilla tutustuen kaupunkeihin ja niiden nähtävyyksiin. 

Pondicherryn kaupungissa osuin kauppaan, jossa myytiin nahkalaukkuja, suitsukkeita ja läheisessä Aurovillessa valmistettuja vaatteita. Yhtäkkiä katseeni osui hameeseen, jollaista en ollut ikinä nähnyt.

Hame oli mykistävän hieno, sillä se oli kaksikerroksinen ja helmassa oli kauniita koristeita. Olin ollut aina kynähametyyppiä, mutta Intian vauhdikkuus ja värit olivat tehneet tehtävänsä. Yhtäkkiä tämä hame oli juuri sellainen, jota halusin kantaa ylläni.

Tutustuin Delhissä näyttelyyn, joka kertoi kuuluisasta taiteilijasta Amrita Sher-Gilsta. Synnyttyään ja opiskeltuaan Euroopassa nainen muutti Intiaan. Hyvin pian tämä unkarilaisen äidin ja intialaisen miehen tytär luopui kokonaan eurooppalaisesta tyylistä ja alkoi puheutua pelkästään intialaisiin vaatteisiin ja koruihin.

Ihan näin minulle ei käynyt, mutta huomasin maailman olevan jännittävämpi paikka kuin mihin olin tottunut. Jos Helsingissä näki yhden ihmisen tekevän jotain, Intiassa samassa ajassa näki kymmenen ihmisen tekevän eri asioita ja kahden lehmän, kamelin ja skootterin siinä ohessa.

Viisi kirkasvärisiin sareihin pukeutunutta naista Mysoren torilla ostamassa kukkia on värikylpy, jollaista ei näe kuin ilotulituksissa kerran vuodessa.                  

Olin rakastunut Intian väreihin, ja se muutti elämäni.

Kun tulin Suomeen mietin, miksei meillä myyty naisellisia intialaistyylisiä vaatteita. Muistelin, että 60- ja 70-lukujen hippikaudella intialaisuus oli ollut muotia. Kävin muutamassa vaatekaupassa keskustelemassa asiasta, mutta kiinnostusta ei löytynyt.

Vähitellen aloin ymmärtää, että jos halusin intialaisia vaatteita Helsinkiin, minun tulisi tuoda niitä itse.

Joka vaatteella on tarina

Perustin toiminimen ja hakeuduin naisyrittäjäkurssille, jota suorin työn ohessa. Yrittäjyydestä minulla ei ollut mitään hajua, eikä juuri rahastakaan.

Seuraavan vuonna lähdin taas Intiaan, ja löysin uusia taidokkaasti valmistettuja vaatteita Udaipurista. Se on ehkä kaunein kaupunki, jossa olen koskaan käynyt.

Karussa ja kuivassa Rajasthanissa naisten vaatteet ovat liekehtivää punaista ja keltaista, ja ne on kirjailtu kultalangalla. Tästä syntyy kontrasti, joka saa ihmettelemään. Miksi me suomalaiset haluamme pimeänä vuodenaikana ”kiertää veistä haavassa” ja pukeutua mustaan?

Miksi me emme pukeudu vaikkapa keltaiseen, kuten sisaremme Rajasthanissa?

Udaipurissa sijaitsee naisten osuuskunta Sadhna. Se tarjoaa työtä yli lähes tuhannelle naiselle kaupungin lähellä sijaitsevissa kylissä. Törmäsin heidän toimintaansa sattumalta kadulla kävellessäni.

Osuuskunnan jäsenet olivat syrjityistä heimoista. Heidän miehensä eivät olleet ensin päästäneet vaimojaan töihin. Vasta kun miehet olivat ymmärtäneet naisten saavan rahaa ompelusta ja kirjonnasta he olivat antaneet vaimojensa jatkaa osuuskunnassa.

Naisille muutama tunti toisten naisten kanssa oli kuin lomaa. Etenkin Pohjois-Intia on erittäin perinteinen suhtautumisessa naisiin eivätkä he yleensä saa käydä töissä.

Kun naiset saavat tuloa, heidän itsetuntonsa paranee ja he voivat tarjota lapsilleen koulutusta. Osuuskunnan kautta he saavat terveydenhoidon ja myös apua, jos perheessä on muita ongelmia.

Aloin ymmärtää, että vaate on paljon muutakin kuin kaupasta ostettu lisä kokoelmiini. Vaate on jonkun tekemä. Jonkun, joka asuu jossain ja jolla on nimi.

Vaatteet, joilla on tarina, tulivat osaksi yritykseni valikoimaa.       

Värikäs historia lumoaa

Kuten tarinasta ilmenee, Intia on saanut minusta otteen.

Joululomalla luin Jaipurin prinsessan Gayatri Devin muistelmat. Melkein näin silkin pinnalla läikehtivät taidokkaat kuviot ja tunsin sen pehmeyden, kun hän kuvaili kuningattareksi, maharanaksi tulon vaatimia sarihankintoja tai norsujen koristepeitteitä palatsissaan.  

Virpi Hämeen-Anttilan ja Tommi Niemisen kirjoittamat uudet kirjat Intiasta ahmin tietenkin saman tien niiden ilmestyttyä.

Olen myös matkustanut neljänä vuonna peräkkäin Intiaan ja käyn lähes joka viikko sähköpostikirjeenvaihtoa intialaisten yhteistyökumppaneideni kanssa.  

Jotkut ystäväni sanovat, että olen ehkä hiljalleen muuttumassa intialaiseksi. Omasta mielestäni olen saanut uuden harrastuksen ja perustanut firman, joka antaa syyn matkustaa säännöllisesti harrastukseni pariin, Intiaan.

Omat vaatehankintani ovat jääneet vähiin verrattuna aikaan ennen Intiaa. Alennusmyynteihin en enää edes mene, sillä niin tylsältä kaikki vaikuttaa Intian vaatteisiin verrattuna.  

Saan suunnattomasti energiaa ja mielihyvää, kun voin etsiä ja tuoda Suomeen jotain ihan muuta!

   

Katoavatko kangaspuut?

Matkoillani olen alkanut ymmärtää, miten suuri merkitys käsityötaidoilla on intialaisessa kulttuurissa vielä tänään. Mosaiikkimainen maa tarjoaa tutkittavaa loppuelämäksi.

Aiemmin käsityöläisammatit periytyivät sukupolvelta seuraavalle, mutta teollistuminen ja kastilaitoksen murtuminen toivat muutoksia. Britit esimerkiksi yrittivät saada alusmaastaan pelkän halvan puuvillan tuottajan omille tehtailleen ja katkoivat joidenkin huhujen mukaan intialaisten kutojien sormia.  

Eri alueilla on omia perinteisiä tekniikoita kankaiden kutomisessa, värjäämisessä ja kirjailussa. Perinteisiin voi tutustua museoissa, mutta kulttuurit ovat nähtävillä myös päivittäin intialaisessa arjessa. Niitä myös arvostetaan. Melkein jokainen intialainen tietää, millä tekniikalla kangas on värjätty ja miksi tekniikkaa kutsutaan.

Kun intialainen mies panee päähänsä turbaanin, sen väreistä voi nähdä, missä mies asuu ja mikä on hänen asemansa yhteisössä.

Mitä enemmän saan tietoa käsityöläisyydestä, sitä suurempi monimuotoisuuden puutarha eteeni on avautunut. Rinnalle on hiipinyt ahdistus. Kykenemmekö me säilyttämään traditiot elävinä, vai tuhoutuvatko ne ihmisen ahneuteen, kuten luonnon monimuotoisuudelle on käymässä?

Hiljenevätkö kangaspuut kylissä ja muuttavatko ihmiset kaupunkien slummeihin, joissa sosiaaliset siteet ja sitä myötä ihmisarvon rippeet katoavat?

Voiko luonnonvaraisten hyönteisten tuottama eri-silkki säilyä?

Sanganer

Koska käsityöläisyys on ollut paitsi elinkeino myös jumalista periytyvä pyhä asia, intialaiset ovat kehittäneet moninaisia rituaaleja työhön. Esimerkiksi ajrak-kankaan valmistamiseen saattaa kuulua kokonaista 21 eri työvaihetta, joihin voi kuulua mm. käsittelyä kamelinlannan ja öljyn sekoituksella.

Pääsin vierailemaan Sanganerin alueella lähellä Jaipuria. Saraswati-joenrannalla on satojen vuosien ajan värjätty ja painettu kankaita. Kankaiden värjääminen perinteisin menetelmin kasviväreillä ei kuormita luontoa juuri ollenkaan. Energia tulee ihmistyöstä, eikä kemikaaleja käytetä.   

Perinteiset puun ja metallin kaivertajat valmistava painolaatat, joilla kankaan painajat, chhipat, sitten yksi väri kerrallaan kuvioivat kankaan. Kangas on levitetty pitkälle pöydälle. Painaja lyö tuhansia kertoja ennen kuin kangas on valmis.

Sain tutustua joen varrella korkeilla orsilla tuulessa kuivuviin kankaisiin ja nähdä ihmisiä työssään. Joen varressa lähes itkin. Tästä olen ennenkin kertonut blogissa. Haluan sanoa, että asiasta on tullut minulle henkilökohtainen.  

Minussa on herännyt pieni suojelija. Haluaisin, että perheet pysyisivät Sanganerissa ja kankaat liehuisivat tuulessa vielä sadan tai kahden sadan vuoden kuluttuakin.

Nykyisin Intiaan halutaan lisää tehdastyötä, jossa toiminta on tehokkaampaa kuin perheyrityksissä.  Tehdashallit ja niiden ympärille rakennetut asuinparakit eivät ole sellainen Intia, jonka minä haluaisin nähdä.

Eivät edes silloin, jos niiden ympärillä saa kuljeskella muutama pyhä lehmä ja työntekijät saavat kaksi teetaukoa.

Onneksi intialaiset itse ovat aktivoituneet. Kiinasta vyöryvän tuotannon vaarat tiedostetaan ja intialaisia saatetaan kehottaa suosimaan kangaspuilla kudottuja sareja.

Niihin ei monella ole kuitenkaan varaa.

Yhdessä eteenpäin

Intiassa kaupungit ovat täynnä ihmisiä ja ne tiivistyvät yhä edelleen. Maassa on yli 600 miljoonaa alle 25-vuotiasta, joille olisi löydettävä työpaikka.

Haluaisin silti uskoa, ettei Kiinan tie ole Intian tie. Intia voisi edelleen luottaa pientuotantoonsa, mutta kylien olisi avauduttava ja verkostoiduttava paremmin kaupunkien kanssa. Se onnistuisi vain valtion tuen avulla.

Kiina osaa toimia mekaanisesti annettujen ohjeiden mukaan, mutta Intiassa on käsityöosaaminen ja luovuutta, jota Kiinassa ei ole.

Monilla intialaisilla eettisen kaupan toimijoilla taas ei ole eurooppalaiseen vartalomalliin sopivaa osaamista. Heidän mitoituksensa eivät aina toimi meillä, joten he tarvitsevat yhdessä suunnittelua ja luomista meidän kanssamme.

Intialaiset eivät myöskään aina osaa tuotteiden esillepanoa tai esittelyä yhtä hyvin kuin eurooppalaiset tai amerikkalaiset. Kaikki Intiassa käyvät muistavat vaatepinot kaupoissa, joista ostajan on mahdotonta saada selvää. Tosin tässä on viime aikoina tapahtunut muutosta.

Tulevaisuudessa maantieteelliset esteet voidaan poistaa ja tuottaa verkostomaisesti laadukkaita vaatteita ja asusteita ilman massatuotantoa.

Aidossa verkostomaisessa ja globaalissa yhteistyössä kukin tekee sitä, mitä osaa parhaiten. Oma yritykseni esimerkiksi ostaa suoraan Intiasta yksittäin ommeltuja laadukkaita vaatteita ja asusteita kertoen ostajille vaatteen tekemiseen liittyvän tarinan.

Lisäsi yritykseni tuottaa Suomessa suunniteltuja vaatteita ja asusteita intialaisten pienten osuuskuntien, studioiden ja projektien kanssa. Kun yhteistyö syvenee, tuotteita voidaan suunnitella yhä enemmän yhdessä.

Olen saanut paljon kehuja intialaisilta, kun olen pukeutunut heidän vaatteisiinsa. Usein he haluavat sanoa ääneen, missä vaatteeni on tehty. En käytä – ainakaan vielä – maailman vanhinta ilman saksia valmistettua vaatetta, saria, mutta tunikat, joita intialaiset kutsuvat kurtaksi, ovat lempivaatteitani.

Mahatma Gandhi rohkaisi kansaa pukeutumaan paikallisesta puuvillasta käsin kerätystä langasta käsin kudottua kangasta. Tällaista pehmeä ja kevyt kangas, joka voi olla tarvittaessa värjätty kasviväreillä, ei ole Intiassa erityisen kallista.

Ei ole olemassa ihanampaa vaatetta kuin valkoinen khadi-puuvillasta tehty kurta. Se on kuin tuulta. Kurtan jatkojalostaminen suomalaiselle sinisen lenkin ystävälle onkin kesäinen haaste, johon aion tarttua!

Kiinnostaako vapaaehtoistyö vielä tämän tarinan jälkeen? Sinulle ei voi käydä yhtä huono tuuri kuin minulle ja öykkäri tietääkseni pyyhittiin listoilta:
WWOOF India

http://www.wwoofindia.org/